Viime aikoina olen karannut iltaisin meren äärelle katsomaan niin kauas kuin silmät kantavat ja kuu heijastaa valoa. Miettinyt siellä sydämenasioita sekä ihaillut ja pelännyt merta samanaikaisesti.

Tänään olen vain valmistautunut huomiseen. Kirjoitellut muistiinpanoja. Tuntenut itseni tietämättömäksi asioista, joista minun kuuluisi tietää enemmän. Jotta pystyin lukemaan tietääkseni enemmän, kipaisin kaupassa ostamassa hyvää kolaa ja maalaislastuja.

Kämppikselleni sanoin, että tänään kaipaan naposteluuni myös hitusen estetiikkaa, muovikulho ei kelvannut missään nimessä. Mutta vanha hopeinen kakkumuotti sai hyväksyntäni, sopi kolan korkkiin. He näyttivät kuvan verran / hetken aikaa onnellisilta yhdessä.

Minun kotini on pieni, mutta se on rakas.

Se ei ole sillä tavalla rakas, että siitä olisi vaikea luopua. Koska minne tahansa menenkin, voin suhteellisen pienellä vaivalla tehdä mistä tahansa taas rakkaannäköisen.

Mutta tämä koti on itselleni vielä kuin pieni lapsi. Me tutustumme vasta. Keräämme muistoja. Ja minä annan sille osan vanhoistani, jotta tutustuminen olisi vaivattomampaa.

Yhdessä kuvassa näkyy arkku, joka kuului mummolle. Mummo säilytti arkussa lankoja. Kun olin neljän vanha, tahdoin väkisin nukkua arkun päällä. Sain tahtoni läpi ja huolimatta siitä, että putosin yön aikana arkun päältä ainakin viidesti, en luovuttanut. Rakastin arkkua, ja rakastan edelleen. Sisällä leijailee vieno lankojen tuoksu ja seinämykset on tapetoitu ruusuin.

Kristallisuolatuikku on kotini tuorein asukki. Nyt me toivomme parempaa huoneenilmaa, minä ja kaikki ruusut, kuivuneet ja kukkivat ja papereihin liimatut.

Seinän valtasivat käteni jäljet. Runot, piirrokset ja malaukset sekä Vivienne Westwood, oma kaarnamuorini.

Ikkunalauta on kuin alttari rakkaudelle, siellä on paljon kultaista ja kimaltelevaa. Vanha valkoviinipullo pitelee ruusupariskuntaa. Kettukuningas pitää huolta mummosta.

Kotini ei ole siellä missä on sydän, mutta kotini on kuin sydämeni.

Karkasin kauemmaksi kotoa meren äärelle, jossa kahvi maistui normaalia paremmalta ja hiljaisuus tuntui iltaisin karmivalta.

Luin yhden kirjan, joka sisälsi surullisia lastentarinoita. Kirjoitin puoli sivua päiväkirjaa. Ihailin kauan kaihottuja ja upouusia kumisaappaitani. Katselin sisältäpäin merelle ja auringonlaskun valtaamaa taivasta. Mietin, kuka esittäisi minua oman elämäni elokuvassa.

Mutta mielenrauhaa en saanut. Enkä oikeastaan halunnutkaan. 

Tänään olen itselleni ja ajatuksilleni avoin, rehellinen ja suora. Sanon ne kylmästi päin toistensa kasvoja.

Myönnän olevani itsekäs, jopa silloin, kun tekoni ovat hyviä. Joku minussa hakee aina omaa kakunpalastaan silloinkin, kun huolehdin toisten perään.

Senkin sanon, että rakastan ruusuja enemmän kuin mitään muuta. Valkoisia ja vaaleanpunaisia. Katselen nytkin ruusujani, kuuntelen La vie en rosea ja pistelen sen kautta kaikkia tunteita itsessäni.

Ehkä hulluutta on sekin, että ruususen elämä tuntuu syvemmällä sydämessä kuin mikään sotatarina vähään aikaan. 

Syksy saapuu juuri niinä päivinä, kun minä löydän itseni olemasta yksin. Omasta tahdosta. Lepäämässä rauhallisesti sängyllä kasvot kohti ikkunan reunaa, ajatukset hakien kuvioita harmaasta sadepilvien kankaasta mitään löytämättä. Pohtien siinä, villaviltin alla, että jossain tuolla takana paistaa aurinko. Mutta minä olen täällä, yksin. Omasta tahdosta.

Kun näen ihmisiä, suuni tuppeutuu täysin ja katseeni siirtyy ikkunan toiselle puolelle. Syksyn väreihin ja sateeseen. En ole juttutuulella, en tahdo nauraa enkä viihdyttää enkä olla. Karkaan siksi kirjastoon, siellä saan pitää mölöt mahassani ja silmien sijasta katsoa kirjojen kansia. Lukea runoja ihmisten läsnäollessa olematta kuitenkaan epäkohtelias. 

Niin, syksy saapuu juuri niinä päivinä, kun minä löydän itseni olemasta yksin. Seurakseni kelpuutan vain ikävöivän melankolian, voi häntä, tuo vanha ystävä on täällä taas.

Oma koti kullan kallis.

Toivon, että rakkauteni kultaan, kristalliin ja kaikkeen vanhaan säilyy pitkään. Keräilen menneen ajan glamouria ympärilleni pienin, haaveilevin silmin. Kai se johtuu siitä, että olen aina kokenut olevani kahdeksankymmentävuotias lapsi.

Opettelen ikuisesti luopumista ja asioiden pitkää, hyvää ikää.

Jos en tarvitse tai jokin ei sovi täydellisesti, sanon kiitos kaunis ja kaikkea hyvää sinulle. Nyt teen sen mahdollisesti roosille maihareilleni.

Kaiken hyvän ja sopivan käytän rakkaudella loppuun. Välissä ompelen, paikkaan, tuuletan pölystä ja pesen tahrat sappisaippualla. Lopussa voidaan juhlia timanttihäitä.

Tänään tuli syksy.
Huomasin sen ikkunoista,
villasukista,
nuhasta,
inkivääristä,
kaipuusta kahviin.

Pohdin tänään ahkerasti, mitä todella tarvitsen,
ja mitä ilman on parempi olla.

Tulin siihen tulokseen, että hyvällä ruualla ja ystävillä pääsee pitkälle, mutta silmän ihastuksilla on mieltä kaunistava ja luovaa puolta herättelevä vaikutus.

Kuten prinsessat ja varikset, pidän minäkin kaikesta kimaltelevasta.  

"Nyt totta tosiaankin tunnen
Ehkä sittenkin elämä on hyvää
Ja uskallan minä olla onnellinen
vaikka varjoa rakastankin"
- Yona

Koti on yhtä kuin aamuisin poriseva espressopannu ja paksu valkoinen untuvapeitto, joka näyttää lapsen silmissä hyvältä leikkitunturilta.

Tiedän sen siksi, että minulla on lapsen silmät ja vielä nuorempi mieli. En tahdo, että sinun ja minun välissä on lasia. Näin näen paremmin,
 ja vielä enemmän.

Vietän sateista siivouspäivää.

Silkkipaidat silitin suoriksi, paransin nahkakenkiäni mehiläisvahalla.

 Ulos en uskalla lähteä maitokauppaan, sade tuntuu vahvemmalta kuin minä.

Viisi päivää tasaista hyvää mieltä ja onnea takana.

Juhlistin uutta kotiani viinirypäleiden, vuohenjuuston ja sopivan viinin kanssa. Siinä vasta ystävät, joiden kanssa koti-ilta on taatusti onnistunut.

Nyt kuuntelen hieman jazzia, josta en muuten tiedä sen enempää kuin viineistä. Sitten vasta mietin, että mitä seuraavaksi. 

Iltojen pimentyessä valoleikit tuovat lämpöä viileään huoneeseen.

Heti, kun sain kuulla muutostani toiseen paikkaan, pakkasin ensimmäiseksi rakkaudella säilytetyt kynttiläni. Ei ole kotia ilman villasukkia tai rauhallisesti palavia kynttilöitä.

Äidin puuvillaisesta aamutakista on tullut rakas.

Nämä kaksi kuvaa kiteyttävät tämänhetkisen onneni, jossa kaikki on sopivasti kohdallaan. Ei liian tarkasti, vaan hieman hajonaisesti, jotta ilma kaiken välillä kulkisi.

Juuri nyt mieltäni kutittelee kivasti laukustani löytyvä Muumilaakson marraskuu-kirja. Vatsakin on tyytyväinen, se on saanut nautiskella jokirapuleivästä ja cappuccinosta.