Syksy saapuu juuri niinä päivinä, kun minä löydän itseni olemasta yksin. Omasta tahdosta. Lepäämässä rauhallisesti sängyllä kasvot kohti ikkunan reunaa, ajatukset hakien kuvioita harmaasta sadepilvien kankaasta mitään löytämättä. Pohtien siinä, villaviltin alla, että jossain tuolla takana paistaa aurinko. Mutta minä olen täällä, yksin. Omasta tahdosta.
Kun näen ihmisiä, suuni tuppeutuu täysin ja katseeni siirtyy ikkunan toiselle puolelle. Syksyn väreihin ja sateeseen. En ole juttutuulella, en tahdo nauraa enkä viihdyttää enkä olla. Karkaan siksi kirjastoon, siellä saan pitää mölöt mahassani ja silmien sijasta katsoa kirjojen kansia. Lukea runoja ihmisten läsnäollessa olematta kuitenkaan epäkohtelias.
Niin, syksy saapuu juuri niinä päivinä, kun minä löydän itseni olemasta yksin. Seurakseni kelpuutan vain ikävöivän melankolian, voi häntä, tuo vanha ystävä on täällä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti