"Nyt totta tosiaankin tunnen
Ehkä sittenkin elämä on hyvää
Ja uskallan minä olla onnellinen
vaikka varjoa rakastankin"
- Yona

Koti on yhtä kuin aamuisin poriseva espressopannu ja paksu valkoinen untuvapeitto, joka näyttää lapsen silmissä hyvältä leikkitunturilta.

Tiedän sen siksi, että minulla on lapsen silmät ja vielä nuorempi mieli. En tahdo, että sinun ja minun välissä on lasia. Näin näen paremmin,
 ja vielä enemmän.

Vietän sateista siivouspäivää.

Silkkipaidat silitin suoriksi, paransin nahkakenkiäni mehiläisvahalla.

 Ulos en uskalla lähteä maitokauppaan, sade tuntuu vahvemmalta kuin minä.

Viisi päivää tasaista hyvää mieltä ja onnea takana.

Juhlistin uutta kotiani viinirypäleiden, vuohenjuuston ja sopivan viinin kanssa. Siinä vasta ystävät, joiden kanssa koti-ilta on taatusti onnistunut.

Nyt kuuntelen hieman jazzia, josta en muuten tiedä sen enempää kuin viineistä. Sitten vasta mietin, että mitä seuraavaksi. 

Iltojen pimentyessä valoleikit tuovat lämpöä viileään huoneeseen.

Heti, kun sain kuulla muutostani toiseen paikkaan, pakkasin ensimmäiseksi rakkaudella säilytetyt kynttiläni. Ei ole kotia ilman villasukkia tai rauhallisesti palavia kynttilöitä.

Äidin puuvillaisesta aamutakista on tullut rakas.

Nämä kaksi kuvaa kiteyttävät tämänhetkisen onneni, jossa kaikki on sopivasti kohdallaan. Ei liian tarkasti, vaan hieman hajonaisesti, jotta ilma kaiken välillä kulkisi.

Juuri nyt mieltäni kutittelee kivasti laukustani löytyvä Muumilaakson marraskuu-kirja. Vatsakin on tyytyväinen, se on saanut nautiskella jokirapuleivästä ja cappuccinosta.